perjantai 21. tammikuuta 2011

Neljä jaloa totuutta ja 8-osainen tie, osa 2

Toinen jalo totuus käsittelee dukkhan syytä, mutta tätä asiaa olenkin jo käsitellyt, joten kertaan sen nopeasti ja käsittelen myös 3. jalon totuuden.

Dukkhan syynä on itsekäs halu ja takertuminen (tanha, paaliksi 'jano'). Ihminen haluaa itselleen lisää rahaa, asemaa, ystäviä, terveyttä, elinikää, tavaroita ja mitä vain voi kuvitella, eikä koskaan voi olla tyytyväinen. Kun yksi halu on tyydytetty, tulee toinen tilalle. Kun maha on täysi, tulee halu juoda jotakin. Kun uusi talo on hankittu, pitää saada uusi auto. Uusiin asioihin tottuu ja ne lakkaa kiinnostamasta. Pian pitää saada enemmän ja parempaa. Kaiken lisäksi kaikki nämä asiat ovat pysymättömiä: tavarat hajoavat, ihmissuhteet päättyvät ja ystävät kuolevat. Mitkään asiat tai tavarat eivät voi tuoda pysyvää ja täydellistä onnellisuutta. Siksi dukkha, epätyydyttävyys, säilyy.

Onko kaikki halu siis pahasta? Tuskin. Ei liene väärin haluta auttaa kärsiviä tai löytää onnellisuutta. Toisaalta perustuuhan buddhalaisuuden harjoittaminen jo itsekin haluun: haluun löytää sisäinen rauha ja valaistua. Jos on nälkä, ei ole väärin haluta syödä. Halu on elämässä välttämätöntä, mutta siitä tulee ongelma nimenomaan kun halu muuttuu tarrautumiseksi, "janoksi". Tarrautuminen on voimakasta ja pakonomaista haluamista tai torjumista ja tukahduttamista. On todellakin oikein syödä, kun on nälkä, mutta kun on kylläinen, turha on enää jatkaa syömistä. Itsensä ähkyyn syöminen maun takia on tarrautumista.

Tarrautuessa miellyttävistä asioista (esim. makunautinto) pyritään pitämään kiinni hinnalla millä hyvänsä ja epämiellyttävistä yritetään päästä eroon (esim. kielteiset tunteet). Tarrautumattomuus ei ole välinpitämättömyyttä tai luopumista. Kaikesta hyvästä elämässä ei tarvitse luopua, ainoastaan siitä, mikä on tarpeetonta. Hyvästä ruuasta saa nauttia, mutta makunautintoon ei saa tarrautua. Kaikki tunteet ja asiat tulevat ja menevät; mikään ei kestä ikuisesti. On tiedettävä milloin pitää kiinni ja milloin päästää irti. Tarrautumaton luopuu ennen kaikkea kuvitelmastaan, että elämän ja asioiden pitäisi olla muuttumatonta, ikuista ja täydellistä.

Ensimmäinen jalo totuus siis kuvasi dukkhaa ja toinen sen syytä. Seuraavat kaksi käsitteleekin sitä, kuinka epätyydyttävyys/kärsimys katoaa. Elämä on aina väistämättä epätäydellistä, eikä se tosiasia muutu miksikään. Kuitenkin kärsimys tai dukkha on vain tunne, joka syntyy takertumisen takia. Mikään asia ei itsessään ole kärsimystä, tai aiheuta muitakaan tunteita. Tunteet syntyvät aina omassa mielessämme sen mukaan miten asioihin ja kokemuksiin suhtaudumme. Ihminen voi päättää itse miten suhtautuu vastoinkäymisiin. Työpaikan menetys on toki iso muutos, mutta se voi olla myös mahdollisuus. Läheisen ihmisen kuolema on suuri menetys, mutta pysymättömyys on osa elämää. Elämä jatkuu kuolemasta huolimatta.

Kärsimyksen syynä on kolme mielenmyrkkyä, takertumisen lisäksi viha ja tietämättömyys. Viha on oikeastaan käänteistä voimistunutta takertumista: pyrkimystä päästä jostakin eroon. Tietämättömyys on kaiken kärsimyksen perussyy, joka aiheuttaa myös takertumisen ja vihan. Se tarkoittaa buddhalaisuudessa tietämättömyyttä buddhalaisuuden perusopeista, eli neljästä jalosta totuudesta ja kolmesta olemassaolon merkistä. Ja se ei riitä, että "tietää" ja uskoo esim. olemassaolon merkit, epätyydyttävyyden pysymättömyyden ja itsettömyyden. Ne pitää omakohtaisesti ymmärtää: jokainen "tietää" kuolevansa, mutta silti kuolemanläheisyys muuttaa ihmistä.

Kun takertuminen lakkaa, ihminen valaistuu ja saavuttaa nirvanan. Nirvana ei ole fyysinen paikka, "buddhalaisten taivas", vaan mielentila. Itse en erityisemmin mieti nirvanaa tai valaistumista ja minulle on oikeastaan merkityksetöntä, onko niitä edes olemassa. Buddhalaisuutta ei harjoiteta tulevan palkkion toivossa, vaan koska se on hyväksi tässä ja nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti